Asukastalon lempeässä tunnelmassa
Näin joulukuussa on ollut mahtavaa nähdä, miten upealla tavalla asukastalon kävijät ovat laskeutuneet lähenevän joulun tunnelmaan. Ikkunoille sytytetyt kynttilät, yhteistä olohuonetta valaiseva joulukuusi ja talossa leijaileva jouluherkkujen tuoksu ovat saaneet mielessä soimaan lempeät sävelet. Tunnelmassa on juuri nyt taikaa.

Yhdessä oleminen ja keskustelut ovat myös jollain tavalla vieläkin leppoisampia kuin aiemmin. Jotenkin tuntuu, että asukastalo on rauhallinen keidas kaiken kiireen keskellä. Koska sitähän tämä joulunaika voi usein olla, kiirettä ja jopa kasvavaa stressin tunnetta. Ja juuri kun meidän pitäisi siirtyä aikaa, jolloin voisimme olla lempeitä itsellemme ja toisille.

Nyt muistutan ja koetan itsekin muistaa; sytytä kynttilä, ota huopa hartioillesi, hyvä kirja viereesi tai keskustelukumppani lähellesi ja aisti joulun ihastuttavia tuoksuja, valoja ja säveliä. Pölyt nurkissa odottavat, ostokset voi tehdä pikkuhiljaa ja joulukortitkin on mahdollista hankkia valmiina. Tärkeintä on se, että mieli rauhoittuu ja lempeä tunnelma valaisee joulukuun lumisia iltoja.

Hidas uudelleenrakastuminen

Joskus on hyvä muistella, miksi rakastaa jotakin. Käy lukaisemassa Saran mietteitä blogikirjoituksesta Hidas uudelleenrakastuminen

Aika ennen valkeaa

Nyt tuntuu siltä, että pitkää pimeää aikaa on kestänyt ihan tarpeeksi. Aamulla asukastalolle tullessa on pimeää ja asukastalolta lähtiessä on pimeää, ja jossain siinä välissä hiukan valo näyttäytyy harmaan pilvimassan siivilöimänä. 

On marraskuu ja marraskuun syvin olemus tuntuu olevan pimeys. Olemme menneet ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, saavuttaaksemme marraskuun ja pimeyden lakipisteen.  Miljoonasade riimittelee, että yksinäisen miehen voi viedä marraskuu. Ja voi se viedä kyllä naisenkin.

Mutta yritetään muistaa, että ei niin synkkää yötä, jota päivä ei voittaisi. Olemme saapumassa joulukuuhun, joka tuo tullessaan valot (vaikkakin keinotekoiset), tuoksut (aina yhtä huumaavat ja mausteiset) sekä sävelet, joissa on hipaisu jotakin toiveikasta ja toki jotakin naiivia, mutta mitäpä siitä. Kun siis tämä pitkä ja kitkerän kumaraksi ryhdin vetävä kuukausi on saatettu loppuun, voimme siirtyä valoisampaan aikaan. Jo nyt hellin itseäni tällä ajatuksella.

Asukastalossa vietämme jokaisena joulukuun arkipäivänä elävää joulukuun kalenteria. Pienesti, mutta lämmöllä, toivoakseni. Syödään kanelisia pipareita ja juodaan glögiä, laulaa luikautetaan, ollaan yhdessä ja pidetään yllä lämpöistä tunnelmaa. Ja yritetään välttää liikaa kiirettä, hiljennetään tahtia ja annetaan kynttilän valon somistaa huoneita. Voi pojat, myös näillä tuokiokuvilla hellin itseäni.

Josko sitä luntakin saisimme piakkoin. Aamun sanomalehden sääennuste ainakin lupaili jotakin sen suuntaista keskiviikoksi. Kerrostaloasukkaana voin olla tästä pelkästään onnellinen. Lumipyry ja mielipuolisen korkeat lumivallit tuntuvat nyt pelkältä luksukselta. Lumesta unelmoidessani en suostu ajattelemaan niitä ei niin käytännöllisiä puolia, joita lumen tuiske saattaa tuoda tullessaan. Tänään unelmoin, koska unelmat antavat nostetta päästä läpi tämän mustaakin mustemman, repsottavan marraskuun.

Kauneudesta ja kaupunkikulttuurista.

Ajatuksissani on jo pidempään liikkunut kohtuullisen uusi ilmiö, ainakin Suomessa, jota nimitetään neulegraffitiksi tai neulegraffaksi. Wikipedian mukaan ilmiö on saapunut Suomeen vuonna 2008 Yhdysvalloista. Kyseessä on kaupunkikuvan piristäminen, ja ainakin omasta mielestäni myös taistelu kauneuden puolesta. Itse törmäsin näihin neulegraffoihin Helsingissä, kun Ruttopoiston eli Vanhan kirkkopuiston puut koristautuivat neuleasuihin. Kyseessä on mielestäni aivan hurmaava ilmiö, joka saa lämmintä hyrinää rintaan.

Mekin täällä Asukastalo Kylämajassa aiomme ryhtyä moiseen, eli aloitamme villoittamisen etuoven edessä olevista, sanotaanko nyt nätisti, perinteisistä rautakaiteista. Olen itseoppinut virkkaaja, jonka käsissä koukku pysyy juuri ja juuri, ja neulosta syntyy ihan perinteisellä suoraa ja enempi suoraa –menetelmällä. Kutsunkin Sinut, rakas lukija, virkkaamaan tahi neulomaan kanssamme Kylämajan edustaa kauniimmaksi. Tule omien lankojesi kanssa tai pyydä kerä lankaa ja koukku meiltä tai sitten tuo oma merkkisi jonon jatkoksi. Jono tarkoittaa nyt yhtä kappaletta, mutta lisää on tulossa, ainakin näistä hikisistä näpeistä. Aivan mahtavaa kaupunkitilan haltuunottoa!

Kaupunkitilan haltuunotosta täytyykin mainita kutojamummot, jotka ovat kiihdyttäneet pääkaupungin virkaatekevät hämmennyksiin. Kyseessä on siis Helsingin Malmin kutojamummot, jotka ovat kansoittaneet Malmin aseman ylikulkuputken. Kutojamummot istuvat käytävän varrella ja kutovat sekä myyvät omia käsitöitään. Ihan siinä ihmisten edessä. Syy kalabaliikkiin on, näin olen mediasta antanut itseni ymmärtää, että mummot ovat hankaloittamassa putken käyttöä ja ihmisten läpikulkua (Helsingin Sanomat, Kotimaa, A19). No juu. Pekka Sauri ilmaisi heti kohta perään, ettei mummoja oltaisi häätämässä, joten ehkäpä mummeroiset saavat vielä jäädä ”putken käytön ja läpikulun” tukkeeksi. Ihan mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää.

Samaisessa lehdessä Ville Seuri nosti esille kaupunkitutkija Jane Jacobsin ja viittaa tutkijan oivallukseen, että kaupunkilaiset itse tekevät kaupungista turvallisen, eivät pelkästään poliisit. Joten eiköhän tästä voi mutkat suoriksi vedellen tehdä johtopäätöksen, että kansa kaduille valtaamaan omat asuinalueet takaisin käyttämättömyyden kurimuksesta. Pidetään siellä kaduilla toisistamme huolta. Ja otetaan lankakerät mukaan. Siinä samassa voimme sitten hiukan kaunistaa kaupunkiamme.

Iästä viis – ihmisen ääni kuuluviin!

Käykää ihmeessä lukemassa kahden rautaisen ja aivan mahtavan naisen blogeja. Tämän aamun Hesaria selaillessani annoin itseni sivistyä lukemalla artikkelin liittyen 94-vuotiaaseen bloggaajaan Irma Holmiin (Helsingin Sanomat, Ulkomaat, B1). Irma on Ruotsin toiseksi vanhin bloggaaja, ja toinen supernainen on 100-vuotias Dagny Carlsson. Mahtavaa, kyllä tässä nuoremmat kalpenevat! 

Naiset kirjoittavat elämästään ja ajatuksistaan muun muassa siitä, miltä arki tuntuu vanhusten palvelutalossa Ruotsissa. Naiset siis asuvat palvelutaloissa, joita kodeiksikin kutsutaan, vaikka Irma toteaa Hesarin jutussa, ettei palvelutalon sohva ole kotisohva, se on VAIN sohva. Palvelutalo ei ole koti, Irma painottaa, eikä tähän kodiksi tituleeratun paikanvalintaa voi oikeastaan vaikuttaa. 

Jos elämän alkupäässä ihminen on vailla aitoja valinnanmahdollisuuksia, ja ihmisen asioita hallinnoi joku toinen, niin näin käynee myös ”elämän ehtoo puolella”, kuten runollisesti elämän loppupäätä kutsutaan. Miksi? Mihin katoaa itsemääräämisoikeus ja milloin meistä taas tulee hallintaoikeutemme menettäneitä? Tässä vaiheessa omaa elämää ajatus kieltämättä kylmää! Lippu korkealle Irma ja Dagny, me kuulemme teidän äänenne ja me haluammekin kuulla.

Arjesta ja juhlasta.

Tulen ovesta sisään, tilassa tuoksuu korvapuusti, kuulen ihmisten ääniä jostain. Ihan tavallista puheensorinaa, naurua, puhetta. Lähempänä keittiötä korvapuustin herkulliset aromit voimistuvat, vieno pesuaineen tuoksu leijailee jostain. Tavallisia kotoisia tuoksuja siis. Jokainen joka on elänyt muunkinlaisten tuntemusten keskellä, osaa arvostaa ihan tavallisia tuoksuja. Kodinomaisia tai ainakin sellaisia, joita olisi mukava kotonaan tuoksutella. Hassua, että tämä kirjoitus lähti nyt näin aistien kautta liikkeelle, mutta olen tätä arjen ja juhlan yhteiseloa pohdiskellut jo pitkään, ja minulle tämä yhteys näyttäytyy jotenkin kokonaisvaltaisesti. Siihen kuuluu tuoksujen lisäksi tunnelma, se mitä näen ja jopa se mitä pystyn koskemaan. Hyvältä tuntuu katsoa ikkunasta sadetta, kääriytyä lämpimän pehmeään huopaan ja antaa kynttilän valon leikkiä huonekalujen pinnoilla. Ja nuuhkia syksyn omenoiden aivan omanlaista, raikasta aromia. Olen onnekas, koska voin näistä asioista nauttia. Kaikki eivät ole näin onnekkaita ja tänään Asunnottomien Yönä on syytä muistaa tämä.

Arki ei ole juhlaa alvariinsa kenellekään meistä, ja eteenpäin eläessään on väistämätöntä ja tarpeellistakin nöyrtyä elämän edessä. Se taitaa olla kasvun edellytys. Välttämättömyys, joka kyllä joskus tuntuu perin kivuliaalta prosessilta. Mutta nyt tässä hetkessä tai siinä hetkessä kun tuntuu, että tästäkin selvittiin, arki näyttäytyy arvokkaana. On mahtavaa joskus kokea hellävaraista tylsyyttä, ilman jatkuvaa tilanteiden ryöppyä. Olla vaan, kellua hetkessä, antaa ajan kulua omalla painollaan. Kaikella on todella aikansa.

Juhlistimme Kylämajamme ensimmäistä vuotta lokakuun alussa. Saimme nautiskella ihanista tarjoiluista, musiikista, nuorten taitavien voimistelijoiden esityksistä, mutta ennen kaikkea saimme nauttia toistemme seurasta. Ohjelmaa ei ollut kellotettu täyteen, vaan meillä oli niitä hetkiä, joissa meillä oli aikaa kohdata toisiamme. Juhlan ei tarvitsekaan olla sellaista, että jokainen hetki on täynnä säpinää ja touhuamista. Tuntuu, että sitä touhua, juoksemista ja sinkoilua on ihan tarpeeksi muutenkin. Onko kuitenkin niin, että meillä ihmisillä on vaikea sietää sitä ihan tavallista olemista, ehkäpä jopa sitä, että tylsistymme?

Yritän tässä minäkin oppia sietämään tylsistymistä paremmin. Yritän oppia hidastamaan askeleitani, pysähtymään ja olemaan vähemmän kiireisen oloinen. Ja kaikkien tärkein asia on se, että yritän muistaa, etteivät kaikki ole näin onnekkaita. Kaikilla meistä ei ole sitä ylellisyyttä, että voisimme nauttia ihan tavallisesta arjesta ja juhlasta omassa kodissa. Tai sitten se omalta tuntuva turvallinen paikka, jossa voisi hetken hengähtää, ei ole vielä löytynyt. Sytytetään tänään kynttilä kaikille niille, jotka vielä ovat vailla kotia. Muistetaan kuitenkin, että jokaisena päivänä myös tästä päivästä eteenpäin joku jossakin on ilman kotia ja omaa paikkaa. Emme saa unohtaa. Me emme saa kääntää katsetta pois.

Ekoilusta ja ekoteoista.

Se, että meillä on paljon kaikkea - tavaraa, informaatiota, stimulantteja, aikasyöppöjä - on pyörinyt ajatuksissani jo pitkään. Oikeastaan tämä yltäkylläisyys on aiheuttanut myös jonkinasteista yökötyksen tunnetta. Olenhan itse mukana tässä suuressa myllyssä. Mihin tahansa katseensa kääntää meille luodaan tarpeita, joita pian jo kuvittelemme omaavamme.

Onneksi on mahdollista myös valita toisin ja ilmassa on erilaisia hiljaisia signaaleja. Ja oikeastaan tämä ilmassa liikkuva henki on sen kaltainen, ettei sitä voi enää olla kuulematta, onpa tulokulma asioihin mikä tahansa. Eri asia on sitten se, jos tekee valinnan olla kuulemma.

Mitäkö tarkoitan? Tarkoitan otsikon mukaisesti ekoilua ja ekotekoja, pienen pieniä, keskikokoisia ja suuria. Ilman jonkinasteista ekoilua ei kaiketi enää voi kukaan toimia tässä reaalimaailmassa. Siis jos haluaa edes hetkeksi pysähtyä roskakasojen alati kasvavien vuorien eteen ja pohtia tulevien lapsien kahluusaappaiden varsien pituutta. Riittääkö se, että saappaat ylettyjä pohkeisiin, polviin vai reisiin, jotta kahlaaminen roinan keskellä onnistuu? Toivottavasti Sinä rakas lukijani ymmärrät, että provosoin? Vai provosoinko?

Eilen Asukastalo Kylämajan käsityöhuoneessa olimme vanhasta uutta –ekoilun äärellä. Teimme helmiä paperista, pahvista ja kangastilkuista. Allekirjoittanut yritti tehdä helmiä jopa suodatinpusseista. Siis kuitenkin puhtaista, ei niistä käytetyistä. Kehitystyö on tältä osin vielä kesken. Mutta pyrkimys kestävän kehityksen suuntaan on mahdollista ja melko suosittuakin nykyään. Tästä voimme olla iloisia. Esimerkiksi näitä nimenomaisia paperihelmiä tehdään ympäri maailmaa. Ja naisten ahkerissa käsissä helmiä syntyy mahdollistaen leskille, yksihuoltajille, työttömille ja hiv-positiivisille itsenäisen toimeentulon ja tämän kautta tärkeän kokemuksen siitä, että he ovat yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Tietoyhteiskunnassa netin maailma kertoo näitä tarinoita myös niille, jotka eivät pääse kasvotusten kuulemaan näitä ihmisiä.

Helmet ovat helmiä, niillä ei täytetä taivaankannen otsoniaukkoja. Mutta pienistä teoista on lähdettävä, eikä voi ajatella niin, että pienillä teoilla ei olisi merkitystä. Luovuttaa ei saa! Tämä on nyt kaunosieluinen ajatus, mutta luovuttaa ei voi, jos ei muuten, niin esimerkiksi niiden tulevien lapsien vuoksi. Henkilökohtaisia, yksittäisten ihmisten, perheiden, tekoja onkin ympäri maailmaa. Ja se, että ihmiset, jotka voivat saada äänensä kuuluviin, tuovat pienet omakohtaiset teot esille, on tärkeää. Siviilirohkeus siis kunniaan, koska sitä tarvitaan aina vastavirtaan räpiköijiltä. Olen ryydittämässä itseäni muutokseen. Eilen iltapalaksi nautin John Websterin Katastrofin aineksia – perhe öljydieetillä ja aamukahvin (ei reilunkaupan, eikä luomua) kera Colin Beavan Ekovuosi Manhattanilla. Riistokahvia särpiessäni ajattelin, että vielä on matkaa jäljellä, mutta luovuttaa ei saa.

Matalista kynnyksistä.

”Mitä ne on ne kynnykset, sellaiset matalat kynnykset…” soi päässäni J. Karjalaisen sävelien tahtiin. Nyt ei ole kyse sankareista, kuten alkuperäisessä versiossa, mutta jostain ajatuksia herättävästä kuitenkin. Tämän blogin nimi, Matalat Kynnykset, alkoi elämään ajatuksissani viime kesänä. Nimi oli jollain tapaa kuvaava ja kutsuva. Kun blogin perustaminen tuli ajankohtaiseksi, nimi tuli jäädäkseen, ainakin tälle blogille. Se, mitä ja millaisia ideoita tulevaisuus tuo tullessaan, jää nähtäväksi, koska tunnen olevani blogikoukussa. Ja tähän vaivaan ei määrätä lääkkeitä eikä anneta sairauslomia.

Avauskirjoituksen, sen lyhyenlännän, jälkeen kirjoitin luovuudesta. Ehkä hiukan mahtipontisesti, mutta taas kerran päässäni oli tietty aihe, ja sanat kuiskivat, ensin vienosti ja kohta jo häiritsevän vaativasti. Siispä kirjoituksen aiheeksi tuli luovuus. No juu, jotenkin tuntuu, että lähdin takapuoli edellä taistoon ja olisi pitänyt aloittaa ensin askeltamalla yli matalien kynnysten. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin mielissäni tällä hetkellä blogikirjoittamisesta tyylilajina (onko se tyylilaji?), että mitään ei PIDÄ tehdä ja vapauttaan, sanokaamme luovuuttaan, saa viljellä kohtuullisen rajoituksetta.

Mutta pieni ääni, se kirjoittaja minussa, vinkui ensin hiljaa korvissani ja nyt jo niin äänekkäästi, että antaa tulla vaan. Siispä ajatuksiani matalista kynnyksistä. Älkää nyt kuitenkaan (jos joku tämän lukee siellä bittiäärettömyydessä) odottako loppuun asti höylättyä analyysiä siitä, miten ja milloin ja missä, näitä matalia kynnyksiä esiintyy. Oma mieleni kulkee ajatuksissa, ja myös jokaisena arkipäivänä, porstuan puolelle asukastalo Kylämajan kynnyksen yli. Näkökulmani on siis kohtuullisen rajatusti asukastalo Kylämajassa ja tämän talon henkisissä kynnyksissä. Tämä siksi, että käsillä oleva blogi, jos se teille lukijoille ei ole vielä selvinnyt (oletteko te siellä?), on asukastalo Kylämajan yhden ihmisen ajatuksia peilaava, käytävillä korvat höröllä liikkuneen poimintoja ja ilmapiiriä imeneen ajatuksia. Tuntuu siis luontevalta tarttua tähän näkökulmaan ja pohtia paikan ja ajan dynaamisia liikkeittä juuri kylämajalähtöisesti. Ja todettakoon vielä, että allekirjoittanut, on ottanut tämän tehtävän itselleen kiitollisin riemumielin, mutta Jumalan armosta, koska kirjoittajakoulutusta ei juuri ole. Olkaa siis armollisia te lukijat (haloo, olettehan siellä?).

Mutta nyt, köykäisten aasinsiltojen ja koukeroisten ilmaisujen jälkeen, asiaan.  Mitä ne sitten ovat ne matalat kynnykset? Tutkiskelin omia ajatuksiani ja keskustelin lounaan ääressä rakkaan työtoverini kanssa asiasta, ja ajatustenantennit ovat jotakin myös matkalla poimineet. Monilla kuvaavilla ilmaisuilla voi tarkentaa mistä puhutaan, kun puhutaan matalista kynnyksistä. Voi ajatella, että Kylämaja on tämän sortin kynnyksillä varustettu siksi, että ihminen voi tulla paikalle aikaa varaamatta, ilman sitä SUURTA ASIAA, joka joskus tarvitaan, tullakseen kuulluksi. Ajan viettäminen, välillä jopa yksitoikkoinen arjen seuraaminen, on parasta, mitä ihminen voi toisinaan itselleen saada. Voi tulla inkognito, ikään kuin salaisena agenttina, itsestään haluamansa verran tarjoten, toivoakseni myös ilman paineita. 

Työtoverini taisteluissa  totesi, että olisi ehkä selkiinnyttävää pohtia asiaa siitä näkökulmasta, millaisia matalat kynnykset eivät ainakaan ole. Kyllä, juuri näin. Listalla voisi olla omien kokemusten värittämät yritykset ottaa paikkoja haltuun virastomaisissa komplekseissa ja ne tilanteet, jolloin kohtaamiset ovat, luvalla sanoen, olleet kalseahkoja ja suorastaan töykeitä. Joten siis, onko matalan kynnyksen kupletin juoni se, että fyysinen tila on kodikas, sinut otetaan hyvin vastaan, ja hyvä ei tässä tarkoita vain sitä, että homma tulee hoidetuksi, vaan hyvä on tässä yhteydessä lämminhenkistä, välitöntä ilmapiiriä, ehkäpä jopa iloista. Onko niin, että voimme jopa näyttää olevamme iloisia siitä, että juuri Sinä, tulit paikalle. Juuri Sinut haluamme nähdä, ja parhaassa tapauksessa jopa kohdata. Juuri Sinä olet tervetullut, ja juuri Sinä saat olla osallisena ja osallistua arkeen ja juhlaan tässä yhteisessä paikassa. Muuten tuo arki ja juhla on sanapari, jonka kuiskeen olen alkanut kuulemaan korvissani. Katsotaan kuinka vaativaksi ääni vielä äityy, jos kovin, palaamme asiaan blogin äärellä.

Ja sitten takaisin kynnyksiin. On totta, että matalat kynnykset voi olla monenlaisia. Asukastalo Kylämajan kohdalla usein toistuneina kuvauksina ovat nousseet esille muun muassa ”lämminhenkinen ilmapiiri”, ”välitön, välittävä ilmapiiri”, ”kodikas ilmapiiri”. Pääasiassa tuntuu olevan kyse ilmapiiristä, henkisestä tilasta, jostain ei-käsin kosketeltavasta, mutta taatusti tunnistettavasta. Mitä mieltä Sinä olet (onko sillä ketään?) matalista kynnyksistä? Oletko valmis tulemaan porstuan puolelle?

Luovuudesta ja sen ilmaisemisesta.  

Jostain syystä minulla on ollut kirjahyllyssäni Claes Anderssonin kirja Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja 2005) lukematta jo vuosia. Siitäkin huolimatta, että pidän Anderssonista kovasti, niin sanankäyttäjänä kuin siitä kuvasta, jonka olen humaanista ihmisestä saanut. Pohdiskelin, olisiko taustalla rimakauhu, joka on saanut välttämään juuri tätä kirjaa. Ihailuni kun on kohdistunut juuri Anderssonin tapaan kirjoittaa. Itsekin olen kirjoittanut, ennen tosin aktiivisemmin. Keltanokalle (allekirjoittanut, ent. runotyttö) ajatus ihmisestä, jonka saavutukset ovat ilmeiset, olipa sitten kyse kirjoittamisesta tahi puutarhanhoidosta, saavat aikaan väristyksiä.

Osa omaa luovuuden ilmaisuani on ollut esimerkiksi kirjoittaminen. Elämäni ruuhkavuosina tämä tapa ilmaista itseään on jäänyt vähemmälle ja painottunut erityisesti asiatekstien tuottamiseen. Tähän liittyen olen siten suitsinut, pelkistänyt ja pyrkinyt karsimaan rönsyjä. Opintoihini liittyen olen saanut kehotuksia välttämään liikaa draamaa ja maalailevaa kieltä, koska toden totta kieleni on ollut kovin kaukana tieteellisen kirjoittamisen hyveistä. Toki kaikella on aikansa ja paikkansa – opinnäytteen kieli ei ole korkealentoista kaunokirjallista tekstiä

Itsensä muottiin laittaminen on kuitenkin usein väkivaltainen prosessi, jonka seuraukset eivät välttämättä ole kehuttavia.  Mutta kuten todettu, kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuitenkin pohdin, miten lienee sen paikan löytämisellä, jossa on mahdollista tuoda omaa luovuuttaan esille? Löytyykö jostain tila, paikka, aika sille, että omaa luontoansa voi ilmentää. Toisella se oma luonto on kirjoittaminen, toisella virkkaaminen ja kolmannella vaikkapa erikoisten esineiden kerääminen.

Itsensä muotittaminen syö kuitenkin luovuutta, luo ahtaita lokeroita, joihin tavallisen ihmisen kokoisen on vaikea mahtua. Itsensä ilmaiseminen, jakaminen ja osallisuus ovat osa hyvinvointia. Väittäisin jopa, että merkittävä osa. Itse olen onnekas, koska olen työssä, jossa voin ilmentää luovuuttani ja ympärilläni on ihmisiä, jotka arvostavat ajatuksiani ja joiden kanssa voin vaihtaa ideoita. Saan tuoda esille hetkessä syntyneitä, ei-valmiiksi pureksittuja ajatuksia. Olen siis onnekas, mutta onnekas on myös organisaatio, joka sallii työntekijöilleen tämän. Organisaatioiden vahvuus on ihmisissä ja siinä, että ajatukset syntyvät ja saavat syntyä. Luovuutta on syytä vaalia kaikilla tasoilla – niin yhteiskunnan, yhteisöjen, kuin yksilöidenkin tasolla.

Luovuus asuu pienissä asioissa. Se asuu keskusteluissa, käsityö-, kirjallisuus-, postimerkki-, jne. piireissä. Se asuu lapsen tavassa kohdata asiat uusina, lapsen tavassa nähdä asiat mahdollisuuksina. Lapselle puskasta löytynyt keppi on miekka ja tien reunassa oleva murikka on toivomuskivi. Mihin tämä on kadonnut, tämä tapa nähdä ja ottaa vastaan ympärillä olevat lahjat? Mihin se meissä aikuisissa katoaa? Ja onko sen pakko kadota vai olisiko tätä mahdollista vaalia? Olisiko mahdollista vaalia katsetta, joka näkee asioissa mahdollisuuksia, näkee asiat uudella tavalla ja mieltä, joka on vapaa luovaan ajatteluun?

Paikoilla on myös merkitystä. Tarvitsemme tiloja, kohtaamispaikkoja, yhteisiä jakamisen alueita. Tarvitsemme mielestäni paikkoja, jotka eivät ole liian valmiiksi pureksittuja, joissa voi tuoda omaa itseään näkyväksi, tehdä yhdessä jotakin uutta tai elvyttää vanhaa, hyväksi havaittua. Ja aikaa toteuttaa yhteisöllisyyttä ja olla osallisena. Doreen Massey toteaa kirjassaan Samanaikanen tila (Vastapaino 2008), että ”tila ja aika tuotetaan yhdessä ja ne ovat välttämättömiä toistensa olemassaololle”. Nämä yhteiset tilat eivät poista maailman hätää ja kärsimystä, ne taitavat olla vakioita, mutta yhdessä jakaminen tekee asiat ehkäpä hiukan siedettävimmiksi. Ja sitten se luovuus, sekin voi saada sijansa näissä paikoissa. Yksi tällainen yhteinen jakamisen paikka on asukastalo Kylämaja.