Banaanikakkua ja sydämen värinää
Soul foodia, sieluruokaa. Kuulostaa ihanalta. Kuulostaa siltä, mitä ruoka oikeasti parhaimmillaan voi ollakin, eli ruokaa kehon lisäksi myös sielulle.
Minun sydämeni väräjää ja sieluni soi tällä hetkellä banaanikakulle. Se on yksinkertainen tehdä, ilmava syödä, herkkulista niin lämpimänä kuin kylmänäkin. Lisäksi vain lasi maitoa, kuppi höyryävää kahvia tai aromaattista teetä. Mikä olisi sen loistavampaa.
Kakuntekoprosessikin jo hivelee mieltä. Kerään aineet pienen keittiöni pöydälle, otan valmiiksi mitat ja kulhot. Suljen ikkunan, ettei veto pääse missään vaiheessa vaikuttamaan kakkuuni.
Tarkistan mielenlaatuni vielä kerran. Iloinen? Onnellinen? Tyyni? Tyytyväinen? Mutta ei missään nimessä vihainen tai synkkä, koska silloin kakku ei nouse. Näin on minulle opetettu leipojataitureiden toimesta.
Lohtua ja mielen sivelyä saan jo banaanin käsittelystä. Poistan banaanista kuoret, asetan sen lautaselle ja aloitan muussaamisen vakain ottein. Banaanimössö tuo mieleen muistoja lasteni vauva-ajoista. Miten mössöä otettiin pikkiriikkisen lusikkaan ja lusikkaa vietiin innostaen pientä suuta kohti. Pikkuinen suu aukesi tai sitten vauvanpehmeä poski otti inhosta väristen annoksen vastaan. Hiukan tuulen mukaan.
Banaanimössön syöntiajat ovat jo kaukana. Jotenkin minusta kuitenkin tulee hellämielinen kun haarukka muussaa banaania. Rakenne, tuoksu ja maku ovat lohdullisia.
Aineiden sekoittamisen jälkeen kaadan taikinan jauhotettuun vuokaan. Laitan vuoan vakain käsin uuniin ja suljen luukun varovasti. Ja sitten jään odottamaan. Odotus on myös osa tätä iloa. Tuoksun hienovarainen leviäminen keittiössä, eteisessä ja jopa olohuoneessa. Kurkistelen välillä uuniin kohoamisastetta tutkiakseni. Kaikki tämä kuuluu asiaan.
Jokaisella lienee oma sieluruokansa. Oma ruoka, joka saa sydämen värisemään. Oma tuoksu, joka lähettää aikamatkalle ja nostaa muistoja mieleen. Banaanikakkuni on minulle soul foodiani nyt, mutta esimerkiksi joulun lähestyessä sieluni värisee kanelin ja neilikan tuoksuista.
Oikeastaan kaneli on rakas tuoksu koko vuoden, ja ehkäpä siksi Asukastalo Kylämajan käytävillä leijuva pullan tuoksu on niin kotoisa. Lähden aikamatkalle lapsuuden korvapuusteihin, joita mummo leipoi, ja palaan kanelin ryydittämältä matkaltani taas takaisin asukastalolle. Ah, tuo tuoksu. Pidän kahvitauon ja nautin pullan. Annan sieluni väristä.
Tulethan sinäkin Asukastalo Kylämajaan aistimaan ja maistamaan, niin makeaa kuin makuja maailmalta.
