Liikkeellä lähiluonnossa

Matinkylä lokakuussa. Ovesta ulos, kivenheitto etelää kohden ja olen lähimetsässä. Metsästä jälleen kivenheitto eteenpäin ja olen merenrannassa. On tuoksua, on hiekkaa ja puunjuuria jalkojen alla, ja syksyn koko väripaletti. Ravintoa löytyy kaikille aisteille.

Läheltä voi löytyä paljon. Lähiön keskeltä löytyy pala metsää ja meren tuoksua. Valitettavasti lisääntyvät muutokset kaupunkiympäristössä vaikuttavat myös lähiluontoon. Helsingin yliopiston ympäristötieteen laitokselta on tulossa selvitys siitä, mitä menetämme, jos lähiöitä tiivistetään tai alueet, kuten joutomaat, viheralueet tai metsät, täytetään taloilla. Muutosta ei voi estää, mutta merkitystä on myös luontoarvojen menettämisellä.

Tällä retkellä mukaan tulivat lapsi ja kamera. Ensikerralla otan kainaloon myös termoskannun ja voileivät, tietysti voipaperiin käärittynä, ja istun kannonnokkaan. Akkujen lataaminen hyvinkin hektisessä kaupunkiympäristössä, rakennustyömaiden puristuksessa, on tärkeää. Meteli ei tee hyvää, ei keholle eikä mielelle. Tästäkin teemasta löytyy enenevässä määrin tietoa. Terveyshaittoja ei voi siis kiistää.

Kannustuksen sana kaikille kanssakulkijoille: reppu selkään, eväät mukaan, avointa mieltä matkaan. Lähiympäristöstä löytyy vaikka ja mitä. Voi löytää jopa suoranaisia keitaita kiireisen ympäristön keskeltä.

 

Yhteisen auringon alla
Olimme muutama päivä sitten Olari-tempauksessa. Tempaus on eri toimijoiden yhteinen ponnistus järjestää jotakin mukavaa alueen lapsiperheille. Olarin asukaspuistossa aurinko paistoi, makkara tuoksui ja väkeä parveili.

Me kylämajalaiset olimme tuoneet tapahtumaan askartelupisteen, jossa lapset pääsivät toteuttamaan itseään. Me aikuiset yritimme opastaa ja opimme lisää itsekin, koska mikä nyt olisi niin luova ja monitaitoinen kuin lapsi. Saimme myös nauttia tekemisen riemusta ja onnistumisista, hymyistä ja naurusta.

Mikään ei ole niin palkitsevaa kuin nähdä ihmisen ilo, ja seurata yhdessä olemisesta syntyvää hyvää mieltä. On hienoa päästä palamaan asian ytimeen, ihmisten lähelle. Kyllä meillä hiki valui ja sormet olivat kovilla, mutta siitä viis.

Oma työ asukastalolla vie usein kokouksiin, suunnitelmien ja esitysten parissa puurtamiseen ja muihin asioihin. Juoksemiseen edestakaisin, tietokoneen ruudun tuijotteluun ja monen moiseen, mikä nyt kuuluu nykypäivän työhön sisäänkirjoitetusti. Juuri siksi, ja hiestä huolimatta, ihmisen lähellä on hyvä olla. Lapsen aito ilo on suorastaan elvyttävää.

Yhteinen hetkemme asukaspuistossa oli hieno kokemus. Ihmiset kokoontuivat yhteen. Syntyi kenties uusia tuttavuuksia ja vanhoja tuttuja tavattiin. Hienoa toimintaa kertakaikkiaan. Tätä tarvitsemme lisää. Tehdään yhdessä hyvää asuinalueillamme, koska ne ovat meitä varten. Ja mikäs meillä oli ollessa, syyskuun auringon alla.
 

 

Vierihoitoa ja mattopyykkiä

Asukastalo Kylämaja on ollut avoinna nyt viikon. Kesälomat ovat takana ja ihmiset latautuneita uuteen kauteen. Näin uskomme.

Lämmin aurinko, mutta myös sateiset päivät, ovat kuluneet nopeasti. Päiviini on mahtunut Kaakkois-Suomessa auringon ihailua, varpaiden työntelyä hiekkaan, torielämää ja läheisten ihmisten äärelle pysähtymistä. Harrastin myös hiukan kotimaan matkailua ja kävin museomatkalla Tampereella Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet –näyttelyssä. Olipahan mielenkiintoinen ja suositeltava näyttely.

Mutta tokihan kesään kuului myös kirjoja, miten sitä ilman niitä voisi olla, maattopyykkiä ja vastuullista vierihoitoa. Sain näet tärkeän tehtävän ja otin mukaani matkaan Kylämajan kesäkurpitsan ja pikkupaprikan. Nyt kun elämme elokuuta, voin ilokseni todeta kummankin kasvin voivan kohtuullisen hyvin.

Kasvun ihmeen seuraaminen on palkitsevaa ja monella tapaa terapeuttista. Aamuisin lampsin pienelle ryytimaatilkulle ja mittailin pikku kesäkurpitsoja, ja olin onneni kukkuloilla. Ymmärrän hyvin kaupunkilaisten innostuksen viljelyyn ja sadon kasvattamiseen aivan kaupungin sykkeessä. Kädet multaan, kasvuston kasteleminen ja omin käsin kasvatettujen hedelmien ihailu on taivaallinen kokemus.

Jos ei nyt muuta keksi, niin voisi laittaa yrtit vaikkapa keittiön pöydälle ja ihailla ja haistella ja kohta jo maistellakin satoa. Vaikka kuljemme kohti syksyä, ei ole mitään syytä luopua kasvun ihmeistä nauttimisesta.

Onnellisuuden mittarit
Miten me suomalaiset pärjäämme suhteessa muihin kansoihin onnellisuudessa? Millaisilla mittareilla onnellisuutta on mahdollista mitata? Kuka määrittelee onnellisuuden? Onko ihminen kenties itse oman onnellisuutensa asiantuntija?

Kevään 2013 Solidaarisuus-lehden numerossa onnellisuutta tutkinut kansantaloustieteilijä Tatu Hirvonen kertoo onnellisuuden mittaamisesta ja onnellisista. Onnellisuutta voidaan, luonnollisesti, mitata vaikkapa siten, että ihmiseltä kysytään itseltään omaa arviota onnellisuudesta. Tai sitten voidaan kysyä läheisiltä ihmisen onnellisuudesta.

On toki olemassa erilaisia aivotutkimukseen liittyviä mittareita, joilla mitataan aivoissa tapahtuvia muutoksia. Näitä pitkällä tai lyhyellä aikavälillä tapahtuvia muutoksia voidaan sitten verrata esimerkiksi tulotasoon tai terveydentilaan.

Kuitenkin, lopultakin, ihminen ITSE on oman onnellisuutensa asiantuntija. Hirvonen toteaa haastattelussa, että ihmiset kulttuurista riippumatta osaavat kyllä vastata siihen, kokevatko he itsensä onnellisiksi.

2000-luvun alussa onnellisuusvuosia mitattaessa Suomi oli sijalla kahdeksan, edellä oli muun muassa Sveitsi, Tanska ja Islanti. Muutoinkin pohjoismaat pärjäsivät vertailussa hyvin. Näyttää siis siltä, että jonkinlainen taloudellinen vauraus on yksi onnellisuuden kulmakivistä. Äärimmäinen köyhyys ja vaikkapa se, ettei pääse hoitoon sairauden sattuessa, murentaa kokemusta onnellisuudesta.

Yleisesti ottaen suomalaisten onnellisuutta edistää Hirvosen mukaan muun muassa ”hyvä terveys, kestävä parisuhde, hyvät ystävyyssuhteet ja sosiaalinen tukiverkosto”. Ja vielä, tämä on tärkeää, ”ihminen tarvitsee tuntee siitä, että hän kuuluu joukkoon”.

Nyt kun Asukastalo Kylämajan väki on siirtymässä kesälomalaitumille, on mukava saada todeta, että majassamme on tapahtunut pieniä yhteenkuuluvuuden, onnellisuuden hetkiä. Olemme juhlineet yhdessä ja tehneet yhdessä työtä. Olemme viettäneet arkea yhdessä, mutta myös kohonneet arjen yläpuolelle. Olemme kohdanneet haastavia tilanteita, mutta niistäkin olemme selvinneet yhdessä. Kaikki nämä jaetut kokemukset ovat olleet tärkeitä.

Onnellisuuden vaaliminen on henkilökohtainen kysymys. Kukin vaalii onneaan valitsemallaan tavalla. Toinen lähtee lenkille hiukset hulmuten, toinen makaa rannalla lämpöisessä hiekassa. Tai molempia, hiukan päivän mukaan. Tänään tätä ja huomenna tuota. Ja ehkä tuossa valinnanvapaudessakin on eräs onnellisuuden siemen. Voin sanoa olevani onnellinen, koska minulla on vapaus valita, vapaus lähteä vaikkapa sinne rannalle tai mennä istumaan laiturin nokkaan ongen kanssa. Vapaus. Onni.

Muistan olla kiitollinen, koska kaikilla ei ole näin. Kaikki eivät voi valita vapaasti miten vaalia omaa onnellisuuttaan. Kaikilla ei ole perusedellytykset kohdallaan. Ei ole ruokaa, rauhaa, turvaa, terveyttä -  niitä perusasioita.

Ja rakkautta. Viisivuotias tyttäreni totesi syvään huokaisten: ”Eiks olis kauheaa, jos ei saisi rakastaa”. Kyllä se rakkaani olisi aika kauheaa. Niihin perusasioihin kuuluu toki rakkaus, oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja saada rakkautta.

Onnellisuus tuntuu olevan siis monien asioiden summa. On perusasioita ja sitten on niitä yksilöllisiä asioita. Totta on kuitenkin se, että tarvitsemme muita ihmisiä lähellemme. Otan siis ongen ja lähden rantaan ja otan kaverin mukaan. Jutellaan ja ollaan hiljaa. Eikä sen niin väliä onko siiman päässä koukkua. Kunhan istutaan ja ollaan.

Asukastalo Kylämajan väki lähtee parveilemaan kesäkaduille ja ruohikoille, kukin tavallaan. Mutta elokuussa, jatketaan taas kohtaamista yhteisessä majassamme, ja jaetaan avokätisesti sitä onnellisuutta. Onni ei jakamalla vähene!

Jaettu ilo
Suvi Aholan väitöskirjassa ”Lukupiirien Suomi – Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009” on lainaus Malla Silfverstolpelta (1782-1861). Silfverstolpe totesi lukupiireistä, että toisten ihmisten kanssa lukeminen tuottaa kaksinkertaisen ilon. Tämä on niin totta edelleen. Ja ajatella, että lukupiirit ovat pitäneet pintansa 1700-luvulta saakka. Mikä loistava innovaatio, kuten nykyään tupataan sanomaan.

Myös meillä täällä Asukastalo Kylämajalla on toiminut lukupiiri keväästä 2012 saakka. Aivan mahtavaa toimintaa. Mikä voisi olla upeampaa, ja ajatelkaa prosessia, löydät kiinnostavan kirjan, uppoudut teokseen, koet matkan, riemullisen tai vähemmän riemullisen tai mitä tahansa, ja sitten tulet yhteen samanhenkisten kanssa ja keskustelet opuksesta. Kokonaisuudessaan kulkemisen arvoinen reissu.

Kylämajan lukupiiriläiset ovat lehahtaneet kesälaitumille niteineen kera lukupäiväkirjojen. Pitkä, lämmin (!) kesä on loistavaa aikaa tehdä syväsukelluksia kirjallisuuden laajaan kenttään. On rikkautta voida napata kirja kainaloon ja painua rannalle tai koivun alle istuskelemaan tai puistonpenkille tai kahvilaan tai kirkon rapuille tai minne tahansa. Avata kirja ja upota sanojen maailmaan. Aivan parasta.

Oma kirjahyllyni, työpöytäni, keittiön työtasoni ja eteisen nurkkani ovat ripoteltuina katsettani odottavilla teoksilla. Uskon saavani mieleenpainuvia hetkiä, jotka voivat parhaimmassa tapauksessa avata uusia näkökulmia ja kenties tarjota ennen kokemattomia ajatusketjuja.

Suunnitelmissani on ainakin tarttua matkakirjoihin (nojatuolimatkailu on kaikkein vaivattomin vaihtoehto, ei hikeä, ei turistiripulia), elämäntaito-oppaisiin (hiukan naureskeltu genre, mutta minä takulla tarvitsen vielä oppia elämäntaidoissa), dekkareihin (aina säilyvä, ikuinen rakkauteni) ja elämänkertoihin (oi, kaikki nuo kiinnostavat tarinat). Mutta, ja painokkaasti mutta, en aio stressaantua siitä, että todennäköisesti osa kirjatorneista jää koskematta.

Aion lukea, sen minkä hyvillä mielillä ehdin, ja sitten aion keskustella lukemastani. Toivottavasti oma lukupiirini (onko kaksi tahi kolme ihmistä jo lukupiiri?), jonka jäsenistö vaihtelee, lentää ja liihottaa tänä kesänä vapaana, hapekkaassa tilassa.

Lukupiireissä on kyse erityisesti yhdessä jakamisesta ja ihmissuhteista, Ahola toteaa. On siis kyse siitä sosiaalisesta puolesta. Ja niinpä kerään kirjani (mieluiten pehmeäkantiset, jotka vääntyvät ja kääntyvät mukavasti käsissä ja mahtuvat vaikka takataskuun, jos sellainen olisi) ja talletan ajatukseni, keitän kahvipannun ja kutsun oman piirini kokoon.

Syksyn tullen kera uusien tarinoiden, voimme sitten kaikki palata tuttuihin tai aivan uusiin lukupiireihin, esimerkiksi omaan, ihanaan Asukastalo Kylämajan Lukupiiriin. Jaetaan taas silloin iloa lukemisen ihanasta seikkailusta - yhdessä.

Ihmiseltä ihmiselle

Gnothi seauton – tunne itsesi, totesi muinoin Sokrates Ateenan kukkuloilla samotessaan. Ihminen, tunne itsesi. Niin tärkeää, mutta niin kovin vaikeaa. Erityisesti tänä keväänä olen pohtinut tätä ohjenuoraa. Itsensä tunteminen on tie omien rajojen ja voimavarojen tunnistamiseen.

Tässä aasinsillan kautta selitys sille, miksi Asukastalo Kylämajan blogisti on viettänyt hiljaista eloa jo viikkojen ajan Matalat Kynnykset -blogissa. Niin rakasta kuin tämä kirjoittaminen onkin, se vaatii luovuutta ja aikaa. Aikaa istahtaa ja aikaa ajatella ajatuksia. Johan Goethekin totesi, että ihmisen pitäisi, jos vain mahdollista, sanoa päivittäin muutama järkevä sana. Tämä luonnollisesti pätee ajatuksiinkin.

Asukastalossa saa olla ihmisenä ihmiselle, ja se on sitä parasta antia. Joskus istuessaan tiukasti tietokoneen ääressä lukiessaan sähköposteja, raportteja rustatessaan, toimintaa suunnitellessaan, tuntuu enemmän kuin elähdyttävältä kuulla ihmisen ääni ovelta. On elämää suurempaa jakaa ajatuksia, kertoa ja kuulla kuulumisia, paistatella toisen ihmisen lämmössä. Totta on myös toinen puoli. Kiire vie ajatukset pois, nopeuttaa askelta ja rinnassa painavat tehtävät, jotka odottavat tekemistään. Kiire on vitsaus, joka johtaa kohtaamattomuuteen, mikä taas on myrkkyä. Ja kiirettä ja ohi katsomista maailmamme on täynnä.

Ihminen, tunne itsesi. Tunnista rajasi, vaali voimavarojasi, sano päivittäin muutama järkevä sana ja ajattele muutama luova ajatus. Selätetään kiire ainakin kesän ajaksi, ja hoivataan itseämme ja toisiamme. Ollaan ihmisenä ihmiselle.

Pohjolan pitkäikäiset
Luin mielenkiintoisen artikkelin pitkästä iästä ja suhtautumistavoista ikääntymiseen Japanissa ja täällä pohjolassa. Kotimaantoimittaja Päivi Repo (HS 24.2.2013) kirjoittaa Okinawan saaren, erityisesti Ogimin kylän asukkaista.  Odotettu elinikä on tuolla saarella maailman korkein. Okinawan ihme on tunnettu jo 1960-luvulta saakka. Repo tuo esille artikkelissaan, että Okinawalla pitkäikäisyyttä pidetään ylpeyden aiheena ja pohtii, mitä me täällä pohjolassa voisimme oppia tästä.

Todella, mitä voimme oppia? Voimme ainakin oppia sen, että asennoidumme ikääntymiseen jotenkin muutoin kuin taloudellisena rasitteena. Voisimme oppia myös sen, että elämä on elämään aivan viime henkäykseen saakka. Siis todellista elämää, jossa jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Voimme oppia, ettei ole sellaista osaa kansasta, jonka tulisi kulkea hiljaisena yöhön, ilman melua itsestään. Sellaista osaa ei vain ole.

Yhteisöllisyys on yksi okinawalaisten salaisuuden ydinosa terveellisen ravinnon ja toimeliaisuuden lisäksi. Kyllähän tästä yhteisöllisyyden voimasta on todistusaineista jo muualtakin. Siis siitä, että ihmisen perusoikeus on kuulua yhteisöön ja olla osa elämää, toimintaa ja toisia ihmisiä. Näin se vaan menee!

Tänään pääsin tervehtimään Asukastalo Kylämajan miestenryhmää, äijäryhmää, kuten he itse kutsuvat ryhmäänsä. Tuntua hyvältä kuulla ja tuntea se yhteisöllisyyden lämmin henkäys, joka tuosta ryhmästä välittyi. Miehet ovat eri-ikäisiä, mutta lähempänä kuitenkin senioriteettiä kuin teinivuosiaan. Iästään huolimatta rusoposkisia ja innostuneita, ja puheliaita. Missä siis luuraavat stereotypian mukaiset puhumattomat miehet?

Nämä miehet pitävät omalla toiminnallaan yllä asukastalon yhteisöä, vahvistavat yhteisöllisyyttä. He jakavat ajatuksiaan ja antavat toisilleen tukea, ja ovat myös toisilleen tärkeitä. Kuten meille muillekin täällä asukastalolla.

Palatakseni okinawalaisiin kanssasisariimme ja -veljiimme. Voimme oppia heiltä paljon, mutta suurin oppi on se, joka tapahtuu asenteissamme. Tiedollisella tasolla tiedämme paljon, mutta mitkä ovat ne asenteet, joka ohjaavat meitä? Tämä on miettimisen arvoista.

Mistä näitä asioita oikein tulee?

Asukastalo Kylämajan kevään teemaksi ajateltiin hyvinvointia.  Ja jo ennen kuin tätä hyvinvointiteemaa oli erityisemmin missään huudeltu, alkoi hyvinvointiasia elämään asukastalolla. Nyt on käynnissä terveysliikunta asahia, on rentoutusryhmää, on tulossa ryhmää, jossa askelletaan keveämpänä ja hyvinvoivana kohti kesää. Mahtavaa!

Asiat alkavat elämään, teemat lähtevät lentoon, melkein itsestään. Toki tarvitaan innostuneita, asiaan sitoutuneita ihmisiä, mutta miten ihmeessä eri puroista syntyy näin upeita ryhmiä ja ajatuksia, jotka sopivat niin mainiosti yhteen?

Nyt odotamme jo tulevaa hyvinvointipäivää huhtikuussa. Silloin kevät on jo ottanut mahtavia loikkia ja kesä on lähellä. Suunnittelemme yhdessä ja keräämme ajatuksia ja ideoita päivää varten. Omakin mieli ja hyvinvointi kohoavat aivan kummasti jo näitä asioita ajatellessa.

Niin, mistä näitä asioita oikein tulee? Yksinkertainen vastaus on kait se, että näistä upeista ihmisistä, jotka koskettavat asukastalon elämää.

Ärsyttääkö?
Ärsyttääkö Sinua tämä epäsymmetrinen, epämääräinen, epäkaunis johtokasa, josta ei yksinkertaisesti löydä laturia tai kuulokkeita tai mitään järkevää?










Ärsyttäkö Sinua muotopuolipulla, jossa kohotus, kanelit ja sokerit eivät ole tasapainossa?


Entä ärsyttääkö, kun viesteihisi ei vastata asap, toimeksiantojasi ei ryhdytä välittömästi toteuttamaan ja muut vain puuhastelevat muka tärkeitä asioitaan?

Mitä jos aloitettaisiin yhdessä chill down -kevät eli laske chilitasoa alemmaksi -kevät? Oletko huomannut, että päivä on pidentynyt tänä vuonna jo 57 minuuttia, linnut laulavat ja muutamia aurinkoisia päiviäkin on jo saatu kokea? Ei tosin tänään, mutta onhan niitä päiviä ollut.

Silläkin uhalla, että minua pidetään hiukan hassahtaneena, ei niin kovin vakavasti otettavana ja paikallisena hurlumheihenkilönä, aion vaalia itsessäni iloa ja hymyä. Tosin luvalla sanoen se hymy välillä suuntautuu vain sisäänpäin. 

Teen päätöksen, ettei minulla ole oikeutta siirtää, joskus jopa hellästi vaalimaani huonoatuulta eteenpäin. Ja sokerina pohjalla, positiivinen elämänasenne, vaikkakin se joskus vaatii ihan hirvittävästi töitä, lisää elinvuosia ja ehkäisee sairauksia. Hyviin tuloksiin edellä mainitun kaltaisen asenteen kohdalla päädyttiin muun muassa Elämäpelissä –aineiston pohjalta.

Kuten karjalaiset esiäitini (tästä on siis kauan) saunasta tullessaan synnytettyään puolituntia aiemmin kuudennen lapsensa, liotellessaan pettuleipää virsut jalassa totesivat: ”Iloa rintaan, vaikka sydän märkenis”. Tähän sen naurujoogankin toimivuus taitaa perustua. Eli nauretaan vaikka väkisin, ja kohta jo naurattaa oikeasti. Ehkä. Useimmiten.

Tietenkin ymmärrän, etteivät asiat aina ole näin yksinkertaisia. Yksinäisyys on yksinäisyyttä vaikka voissa paistaisi ja köyhyys on karua todellisuutta osalle ihmisistä. Silloin ei vain naurata ja positiivinen elämänasenne ei aina ole päällimmäisenä mielessä.

Joskus auttaa, kun ihmiset kokoontuvat yhteen. Vaihtavat ajatuksia, pitävät toisistaan huolta. Asukastalo Kylämajassa, joka on eräänlainen pienoiskosmos, niin tuulien kuin kansalaisuuksien kuin persoonienkin puolesta, voimme vaalia iloa ja valoisia hetkiä. Voimme auttaa  toisiamme jaksamaan, voimme tarjota apua tuen hakemiseen ja pitää kiinni silloin, kun pimeät hetken tuntuvat liian pitkiltä.

Hyvä alku tässä on myös huolehtia itsestään, laskea ärsytyksiä alaspäin ja tuoda iloa ympärille. Tässä on minun lupaukseni tälle vuodelle.

 

 

Aurinko, mikä valoilmiö!

Upeaa, tänään paistaa aurinko! Päivä on pidentynyt jo usealla minuutilla talvipäivänseisauksen jälkeen. Ja ne linnut, voi että! Kyllä ne ihan oikeasti laulavat jo kirkkaammin. Ehkä on liioiteltua jo nyt hehkuttaa lähestyvää kevättä, mutta kyllä, kyllä se kevät on tulossa. Täytyy nyt maadoittaa itsensä ja nauttia kuluvasta talvesta, koska kivaahan tämäkin on. Kun päivät pitenevät, askel on kevyempi, vaikka siellä kengän alla olisikin vielä jäätä ja lunta.

Kiireesti on vuodenalku lähtenyt käyntiin.  Asukastalo Kylämaja on herännyt pyhien jälkeiseen elämään todenteolla ja talossa perinteiden mukaisesti tuoksuu pulla ja ihmisten äänet täyttävät tilaa, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Kaikenlaista uutta on käynnistynyt ja tulee vielä kevään mittaan käynnistymään. Uusia ryhmiä ja uusia ideoita. Suunnitelmia on muhimassa ja yhdessä saamme varmasti paljon aikaiseksi tänäkin kautena.

Nyt kevennetään, niin henkisesti kuin herkkujenkin suhteen. Konvehdit on nautittu ja kinkkua ja lanttulooraa vielä sulatellaan, mutta ei hätää. Aurinko ja pitenevät päivät hoitavat ja keventävät jo itsessään meitä ihmisiä.