Matalista kynnyksistä.

”Mitä ne on ne kynnykset, sellaiset matalat kynnykset…” soi päässäni J. Karjalaisen sävelien tahtiin. Nyt ei ole kyse sankareista, kuten alkuperäisessä versiossa, mutta jostain ajatuksia herättävästä kuitenkin. Tämän blogin nimi, Matalat Kynnykset, alkoi elämään ajatuksissani viime kesänä. Nimi oli jollain tapaa kuvaava ja kutsuva. Kun blogin perustaminen tuli ajankohtaiseksi, nimi tuli jäädäkseen, ainakin tälle blogille. Se, mitä ja millaisia ideoita tulevaisuus tuo tullessaan, jää nähtäväksi, koska tunnen olevani blogikoukussa. Ja tähän vaivaan ei määrätä lääkkeitä eikä anneta sairauslomia.

Avauskirjoituksen, sen lyhyenlännän, jälkeen kirjoitin luovuudesta. Ehkä hiukan mahtipontisesti, mutta taas kerran päässäni oli tietty aihe, ja sanat kuiskivat, ensin vienosti ja kohta jo häiritsevän vaativasti. Siispä kirjoituksen aiheeksi tuli luovuus. No juu, jotenkin tuntuu, että lähdin takapuoli edellä taistoon ja olisi pitänyt aloittaa ensin askeltamalla yli matalien kynnysten. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin mielissäni tällä hetkellä blogikirjoittamisesta tyylilajina (onko se tyylilaji?), että mitään ei PIDÄ tehdä ja vapauttaan, sanokaamme luovuuttaan, saa viljellä kohtuullisen rajoituksetta.

Mutta pieni ääni, se kirjoittaja minussa, vinkui ensin hiljaa korvissani ja nyt jo niin äänekkäästi, että antaa tulla vaan. Siispä ajatuksiani matalista kynnyksistä. Älkää nyt kuitenkaan (jos joku tämän lukee siellä bittiäärettömyydessä) odottako loppuun asti höylättyä analyysiä siitä, miten ja milloin ja missä, näitä matalia kynnyksiä esiintyy. Oma mieleni kulkee ajatuksissa, ja myös jokaisena arkipäivänä, porstuan puolelle asukastalo Kylämajan kynnyksen yli. Näkökulmani on siis kohtuullisen rajatusti asukastalo Kylämajassa ja tämän talon henkisissä kynnyksissä. Tämä siksi, että käsillä oleva blogi, jos se teille lukijoille ei ole vielä selvinnyt (oletteko te siellä?), on asukastalo Kylämajan yhden ihmisen ajatuksia peilaava, käytävillä korvat höröllä liikkuneen poimintoja ja ilmapiiriä imeneen ajatuksia. Tuntuu siis luontevalta tarttua tähän näkökulmaan ja pohtia paikan ja ajan dynaamisia liikkeittä juuri kylämajalähtöisesti. Ja todettakoon vielä, että allekirjoittanut, on ottanut tämän tehtävän itselleen kiitollisin riemumielin, mutta Jumalan armosta, koska kirjoittajakoulutusta ei juuri ole. Olkaa siis armollisia te lukijat (haloo, olettehan siellä?).

Mutta nyt, köykäisten aasinsiltojen ja koukeroisten ilmaisujen jälkeen, asiaan.  Mitä ne sitten ovat ne matalat kynnykset? Tutkiskelin omia ajatuksiani ja keskustelin lounaan ääressä rakkaan työtoverini kanssa asiasta, ja ajatustenantennit ovat jotakin myös matkalla poimineet. Monilla kuvaavilla ilmaisuilla voi tarkentaa mistä puhutaan, kun puhutaan matalista kynnyksistä. Voi ajatella, että Kylämaja on tämän sortin kynnyksillä varustettu siksi, että ihminen voi tulla paikalle aikaa varaamatta, ilman sitä SUURTA ASIAA, joka joskus tarvitaan, tullakseen kuulluksi. Ajan viettäminen, välillä jopa yksitoikkoinen arjen seuraaminen, on parasta, mitä ihminen voi toisinaan itselleen saada. Voi tulla inkognito, ikään kuin salaisena agenttina, itsestään haluamansa verran tarjoten, toivoakseni myös ilman paineita. 

Työtoverini taisteluissa  totesi, että olisi ehkä selkiinnyttävää pohtia asiaa siitä näkökulmasta, millaisia matalat kynnykset eivät ainakaan ole. Kyllä, juuri näin. Listalla voisi olla omien kokemusten värittämät yritykset ottaa paikkoja haltuun virastomaisissa komplekseissa ja ne tilanteet, jolloin kohtaamiset ovat, luvalla sanoen, olleet kalseahkoja ja suorastaan töykeitä. Joten siis, onko matalan kynnyksen kupletin juoni se, että fyysinen tila on kodikas, sinut otetaan hyvin vastaan, ja hyvä ei tässä tarkoita vain sitä, että homma tulee hoidetuksi, vaan hyvä on tässä yhteydessä lämminhenkistä, välitöntä ilmapiiriä, ehkäpä jopa iloista. Onko niin, että voimme jopa näyttää olevamme iloisia siitä, että juuri Sinä, tulit paikalle. Juuri Sinut haluamme nähdä, ja parhaassa tapauksessa jopa kohdata. Juuri Sinä olet tervetullut, ja juuri Sinä saat olla osallisena ja osallistua arkeen ja juhlaan tässä yhteisessä paikassa. Muuten tuo arki ja juhla on sanapari, jonka kuiskeen olen alkanut kuulemaan korvissani. Katsotaan kuinka vaativaksi ääni vielä äityy, jos kovin, palaamme asiaan blogin äärellä.

Ja sitten takaisin kynnyksiin. On totta, että matalat kynnykset voi olla monenlaisia. Asukastalo Kylämajan kohdalla usein toistuneina kuvauksina ovat nousseet esille muun muassa ”lämminhenkinen ilmapiiri”, ”välitön, välittävä ilmapiiri”, ”kodikas ilmapiiri”. Pääasiassa tuntuu olevan kyse ilmapiiristä, henkisestä tilasta, jostain ei-käsin kosketeltavasta, mutta taatusti tunnistettavasta. Mitä mieltä Sinä olet (onko sillä ketään?) matalista kynnyksistä? Oletko valmis tulemaan porstuan puolelle?

Luovuudesta ja sen ilmaisemisesta.  

Jostain syystä minulla on ollut kirjahyllyssäni Claes Anderssonin kirja Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja 2005) lukematta jo vuosia. Siitäkin huolimatta, että pidän Anderssonista kovasti, niin sanankäyttäjänä kuin siitä kuvasta, jonka olen humaanista ihmisestä saanut. Pohdiskelin, olisiko taustalla rimakauhu, joka on saanut välttämään juuri tätä kirjaa. Ihailuni kun on kohdistunut juuri Anderssonin tapaan kirjoittaa. Itsekin olen kirjoittanut, ennen tosin aktiivisemmin. Keltanokalle (allekirjoittanut, ent. runotyttö) ajatus ihmisestä, jonka saavutukset ovat ilmeiset, olipa sitten kyse kirjoittamisesta tahi puutarhanhoidosta, saavat aikaan väristyksiä.

Osa omaa luovuuden ilmaisuani on ollut esimerkiksi kirjoittaminen. Elämäni ruuhkavuosina tämä tapa ilmaista itseään on jäänyt vähemmälle ja painottunut erityisesti asiatekstien tuottamiseen. Tähän liittyen olen siten suitsinut, pelkistänyt ja pyrkinyt karsimaan rönsyjä. Opintoihini liittyen olen saanut kehotuksia välttämään liikaa draamaa ja maalailevaa kieltä, koska toden totta kieleni on ollut kovin kaukana tieteellisen kirjoittamisen hyveistä. Toki kaikella on aikansa ja paikkansa – opinnäytteen kieli ei ole korkealentoista kaunokirjallista tekstiä

Itsensä muottiin laittaminen on kuitenkin usein väkivaltainen prosessi, jonka seuraukset eivät välttämättä ole kehuttavia.  Mutta kuten todettu, kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuitenkin pohdin, miten lienee sen paikan löytämisellä, jossa on mahdollista tuoda omaa luovuuttaan esille? Löytyykö jostain tila, paikka, aika sille, että omaa luontoansa voi ilmentää. Toisella se oma luonto on kirjoittaminen, toisella virkkaaminen ja kolmannella vaikkapa erikoisten esineiden kerääminen.

Itsensä muotittaminen syö kuitenkin luovuutta, luo ahtaita lokeroita, joihin tavallisen ihmisen kokoisen on vaikea mahtua. Itsensä ilmaiseminen, jakaminen ja osallisuus ovat osa hyvinvointia. Väittäisin jopa, että merkittävä osa. Itse olen onnekas, koska olen työssä, jossa voin ilmentää luovuuttani ja ympärilläni on ihmisiä, jotka arvostavat ajatuksiani ja joiden kanssa voin vaihtaa ideoita. Saan tuoda esille hetkessä syntyneitä, ei-valmiiksi pureksittuja ajatuksia. Olen siis onnekas, mutta onnekas on myös organisaatio, joka sallii työntekijöilleen tämän. Organisaatioiden vahvuus on ihmisissä ja siinä, että ajatukset syntyvät ja saavat syntyä. Luovuutta on syytä vaalia kaikilla tasoilla – niin yhteiskunnan, yhteisöjen, kuin yksilöidenkin tasolla.

Luovuus asuu pienissä asioissa. Se asuu keskusteluissa, käsityö-, kirjallisuus-, postimerkki-, jne. piireissä. Se asuu lapsen tavassa kohdata asiat uusina, lapsen tavassa nähdä asiat mahdollisuuksina. Lapselle puskasta löytynyt keppi on miekka ja tien reunassa oleva murikka on toivomuskivi. Mihin tämä on kadonnut, tämä tapa nähdä ja ottaa vastaan ympärillä olevat lahjat? Mihin se meissä aikuisissa katoaa? Ja onko sen pakko kadota vai olisiko tätä mahdollista vaalia? Olisiko mahdollista vaalia katsetta, joka näkee asioissa mahdollisuuksia, näkee asiat uudella tavalla ja mieltä, joka on vapaa luovaan ajatteluun?

Paikoilla on myös merkitystä. Tarvitsemme tiloja, kohtaamispaikkoja, yhteisiä jakamisen alueita. Tarvitsemme mielestäni paikkoja, jotka eivät ole liian valmiiksi pureksittuja, joissa voi tuoda omaa itseään näkyväksi, tehdä yhdessä jotakin uutta tai elvyttää vanhaa, hyväksi havaittua. Ja aikaa toteuttaa yhteisöllisyyttä ja olla osallisena. Doreen Massey toteaa kirjassaan Samanaikanen tila (Vastapaino 2008), että ”tila ja aika tuotetaan yhdessä ja ne ovat välttämättömiä toistensa olemassaololle”. Nämä yhteiset tilat eivät poista maailman hätää ja kärsimystä, ne taitavat olla vakioita, mutta yhdessä jakaminen tekee asiat ehkäpä hiukan siedettävimmiksi. Ja sitten se luovuus, sekin voi saada sijansa näissä paikoissa. Yksi tällainen yhteinen jakamisen paikka on asukastalo Kylämaja.

Tästä se alkaa, kauan mielessäni pyörinyt blogi. Arki asukastalo Kylämajassa on niin täynnä kaikkea - puhetta, ajatuksia, ideoita, kohtaamisia - etteivät nykyiset käytössä olevat viestintämuodot tunnu riittäviltä. Aloitan tämän nyt, mutta keskustelu ilman dialogia ei ole keskustelua, joten toivon kommentteja, lisää ajatuksia, enemmän jakamista, tuuletusta ja uusia ideoita. Käykäämme siis keskustelua yhdessä. Totean Olof Lagercranzia sanoin "Kirjoittamisen salaisuus on siinä, että joku lukee, kuten puhumisen salaisuus on siinä, että joku kuuntelee. Elämä alkaa vasta silloin kun alamme kuulostella vastakaikua." Kiitokset tästä ajatuksesta, joka osui ja upposi, Anja Alasillalle ja hänen kirjalleen Blogi tulee töihin. Herra Lagercranzin, armoitetun ruotsalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan, ajatukset olivat minulle uusi tuttavuus.