Kauneudesta ja kaupunkikulttuurista.

Ajatuksissani on jo pidempään liikkunut kohtuullisen uusi ilmiö, ainakin Suomessa, jota nimitetään neulegraffitiksi tai neulegraffaksi. Wikipedian mukaan ilmiö on saapunut Suomeen vuonna 2008 Yhdysvalloista. Kyseessä on kaupunkikuvan piristäminen, ja ainakin omasta mielestäni myös taistelu kauneuden puolesta. Itse törmäsin näihin neulegraffoihin Helsingissä, kun Ruttopoiston eli Vanhan kirkkopuiston puut koristautuivat neuleasuihin. Kyseessä on mielestäni aivan hurmaava ilmiö, joka saa lämmintä hyrinää rintaan.

Mekin täällä Asukastalo Kylämajassa aiomme ryhtyä moiseen, eli aloitamme villoittamisen etuoven edessä olevista, sanotaanko nyt nätisti, perinteisistä rautakaiteista. Olen itseoppinut virkkaaja, jonka käsissä koukku pysyy juuri ja juuri, ja neulosta syntyy ihan perinteisellä suoraa ja enempi suoraa –menetelmällä. Kutsunkin Sinut, rakas lukija, virkkaamaan tahi neulomaan kanssamme Kylämajan edustaa kauniimmaksi. Tule omien lankojesi kanssa tai pyydä kerä lankaa ja koukku meiltä tai sitten tuo oma merkkisi jonon jatkoksi. Jono tarkoittaa nyt yhtä kappaletta, mutta lisää on tulossa, ainakin näistä hikisistä näpeistä. Aivan mahtavaa kaupunkitilan haltuunottoa!

Kaupunkitilan haltuunotosta täytyykin mainita kutojamummot, jotka ovat kiihdyttäneet pääkaupungin virkaatekevät hämmennyksiin. Kyseessä on siis Helsingin Malmin kutojamummot, jotka ovat kansoittaneet Malmin aseman ylikulkuputken. Kutojamummot istuvat käytävän varrella ja kutovat sekä myyvät omia käsitöitään. Ihan siinä ihmisten edessä. Syy kalabaliikkiin on, näin olen mediasta antanut itseni ymmärtää, että mummot ovat hankaloittamassa putken käyttöä ja ihmisten läpikulkua (Helsingin Sanomat, Kotimaa, A19). No juu. Pekka Sauri ilmaisi heti kohta perään, ettei mummoja oltaisi häätämässä, joten ehkäpä mummeroiset saavat vielä jäädä ”putken käytön ja läpikulun” tukkeeksi. Ihan mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää.

Samaisessa lehdessä Ville Seuri nosti esille kaupunkitutkija Jane Jacobsin ja viittaa tutkijan oivallukseen, että kaupunkilaiset itse tekevät kaupungista turvallisen, eivät pelkästään poliisit. Joten eiköhän tästä voi mutkat suoriksi vedellen tehdä johtopäätöksen, että kansa kaduille valtaamaan omat asuinalueet takaisin käyttämättömyyden kurimuksesta. Pidetään siellä kaduilla toisistamme huolta. Ja otetaan lankakerät mukaan. Siinä samassa voimme sitten hiukan kaunistaa kaupunkiamme.

Iästä viis – ihmisen ääni kuuluviin!

Käykää ihmeessä lukemassa kahden rautaisen ja aivan mahtavan naisen blogeja. Tämän aamun Hesaria selaillessani annoin itseni sivistyä lukemalla artikkelin liittyen 94-vuotiaaseen bloggaajaan Irma Holmiin (Helsingin Sanomat, Ulkomaat, B1). Irma on Ruotsin toiseksi vanhin bloggaaja, ja toinen supernainen on 100-vuotias Dagny Carlsson. Mahtavaa, kyllä tässä nuoremmat kalpenevat! 

Naiset kirjoittavat elämästään ja ajatuksistaan muun muassa siitä, miltä arki tuntuu vanhusten palvelutalossa Ruotsissa. Naiset siis asuvat palvelutaloissa, joita kodeiksikin kutsutaan, vaikka Irma toteaa Hesarin jutussa, ettei palvelutalon sohva ole kotisohva, se on VAIN sohva. Palvelutalo ei ole koti, Irma painottaa, eikä tähän kodiksi tituleeratun paikanvalintaa voi oikeastaan vaikuttaa. 

Jos elämän alkupäässä ihminen on vailla aitoja valinnanmahdollisuuksia, ja ihmisen asioita hallinnoi joku toinen, niin näin käynee myös ”elämän ehtoo puolella”, kuten runollisesti elämän loppupäätä kutsutaan. Miksi? Mihin katoaa itsemääräämisoikeus ja milloin meistä taas tulee hallintaoikeutemme menettäneitä? Tässä vaiheessa omaa elämää ajatus kieltämättä kylmää! Lippu korkealle Irma ja Dagny, me kuulemme teidän äänenne ja me haluammekin kuulla.

Arjesta ja juhlasta.

Tulen ovesta sisään, tilassa tuoksuu korvapuusti, kuulen ihmisten ääniä jostain. Ihan tavallista puheensorinaa, naurua, puhetta. Lähempänä keittiötä korvapuustin herkulliset aromit voimistuvat, vieno pesuaineen tuoksu leijailee jostain. Tavallisia kotoisia tuoksuja siis. Jokainen joka on elänyt muunkinlaisten tuntemusten keskellä, osaa arvostaa ihan tavallisia tuoksuja. Kodinomaisia tai ainakin sellaisia, joita olisi mukava kotonaan tuoksutella. Hassua, että tämä kirjoitus lähti nyt näin aistien kautta liikkeelle, mutta olen tätä arjen ja juhlan yhteiseloa pohdiskellut jo pitkään, ja minulle tämä yhteys näyttäytyy jotenkin kokonaisvaltaisesti. Siihen kuuluu tuoksujen lisäksi tunnelma, se mitä näen ja jopa se mitä pystyn koskemaan. Hyvältä tuntuu katsoa ikkunasta sadetta, kääriytyä lämpimän pehmeään huopaan ja antaa kynttilän valon leikkiä huonekalujen pinnoilla. Ja nuuhkia syksyn omenoiden aivan omanlaista, raikasta aromia. Olen onnekas, koska voin näistä asioista nauttia. Kaikki eivät ole näin onnekkaita ja tänään Asunnottomien Yönä on syytä muistaa tämä.

Arki ei ole juhlaa alvariinsa kenellekään meistä, ja eteenpäin eläessään on väistämätöntä ja tarpeellistakin nöyrtyä elämän edessä. Se taitaa olla kasvun edellytys. Välttämättömyys, joka kyllä joskus tuntuu perin kivuliaalta prosessilta. Mutta nyt tässä hetkessä tai siinä hetkessä kun tuntuu, että tästäkin selvittiin, arki näyttäytyy arvokkaana. On mahtavaa joskus kokea hellävaraista tylsyyttä, ilman jatkuvaa tilanteiden ryöppyä. Olla vaan, kellua hetkessä, antaa ajan kulua omalla painollaan. Kaikella on todella aikansa.

Juhlistimme Kylämajamme ensimmäistä vuotta lokakuun alussa. Saimme nautiskella ihanista tarjoiluista, musiikista, nuorten taitavien voimistelijoiden esityksistä, mutta ennen kaikkea saimme nauttia toistemme seurasta. Ohjelmaa ei ollut kellotettu täyteen, vaan meillä oli niitä hetkiä, joissa meillä oli aikaa kohdata toisiamme. Juhlan ei tarvitsekaan olla sellaista, että jokainen hetki on täynnä säpinää ja touhuamista. Tuntuu, että sitä touhua, juoksemista ja sinkoilua on ihan tarpeeksi muutenkin. Onko kuitenkin niin, että meillä ihmisillä on vaikea sietää sitä ihan tavallista olemista, ehkäpä jopa sitä, että tylsistymme?

Yritän tässä minäkin oppia sietämään tylsistymistä paremmin. Yritän oppia hidastamaan askeleitani, pysähtymään ja olemaan vähemmän kiireisen oloinen. Ja kaikkien tärkein asia on se, että yritän muistaa, etteivät kaikki ole näin onnekkaita. Kaikilla meistä ei ole sitä ylellisyyttä, että voisimme nauttia ihan tavallisesta arjesta ja juhlasta omassa kodissa. Tai sitten se omalta tuntuva turvallinen paikka, jossa voisi hetken hengähtää, ei ole vielä löytynyt. Sytytetään tänään kynttilä kaikille niille, jotka vielä ovat vailla kotia. Muistetaan kuitenkin, että jokaisena päivänä myös tästä päivästä eteenpäin joku jossakin on ilman kotia ja omaa paikkaa. Emme saa unohtaa. Me emme saa kääntää katsetta pois.

Ekoilusta ja ekoteoista.

Se, että meillä on paljon kaikkea - tavaraa, informaatiota, stimulantteja, aikasyöppöjä - on pyörinyt ajatuksissani jo pitkään. Oikeastaan tämä yltäkylläisyys on aiheuttanut myös jonkinasteista yökötyksen tunnetta. Olenhan itse mukana tässä suuressa myllyssä. Mihin tahansa katseensa kääntää meille luodaan tarpeita, joita pian jo kuvittelemme omaavamme.

Onneksi on mahdollista myös valita toisin ja ilmassa on erilaisia hiljaisia signaaleja. Ja oikeastaan tämä ilmassa liikkuva henki on sen kaltainen, ettei sitä voi enää olla kuulematta, onpa tulokulma asioihin mikä tahansa. Eri asia on sitten se, jos tekee valinnan olla kuulemma.

Mitäkö tarkoitan? Tarkoitan otsikon mukaisesti ekoilua ja ekotekoja, pienen pieniä, keskikokoisia ja suuria. Ilman jonkinasteista ekoilua ei kaiketi enää voi kukaan toimia tässä reaalimaailmassa. Siis jos haluaa edes hetkeksi pysähtyä roskakasojen alati kasvavien vuorien eteen ja pohtia tulevien lapsien kahluusaappaiden varsien pituutta. Riittääkö se, että saappaat ylettyjä pohkeisiin, polviin vai reisiin, jotta kahlaaminen roinan keskellä onnistuu? Toivottavasti Sinä rakas lukijani ymmärrät, että provosoin? Vai provosoinko?

Eilen Asukastalo Kylämajan käsityöhuoneessa olimme vanhasta uutta –ekoilun äärellä. Teimme helmiä paperista, pahvista ja kangastilkuista. Allekirjoittanut yritti tehdä helmiä jopa suodatinpusseista. Siis kuitenkin puhtaista, ei niistä käytetyistä. Kehitystyö on tältä osin vielä kesken. Mutta pyrkimys kestävän kehityksen suuntaan on mahdollista ja melko suosittuakin nykyään. Tästä voimme olla iloisia. Esimerkiksi näitä nimenomaisia paperihelmiä tehdään ympäri maailmaa. Ja naisten ahkerissa käsissä helmiä syntyy mahdollistaen leskille, yksihuoltajille, työttömille ja hiv-positiivisille itsenäisen toimeentulon ja tämän kautta tärkeän kokemuksen siitä, että he ovat yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Tietoyhteiskunnassa netin maailma kertoo näitä tarinoita myös niille, jotka eivät pääse kasvotusten kuulemaan näitä ihmisiä.

Helmet ovat helmiä, niillä ei täytetä taivaankannen otsoniaukkoja. Mutta pienistä teoista on lähdettävä, eikä voi ajatella niin, että pienillä teoilla ei olisi merkitystä. Luovuttaa ei saa! Tämä on nyt kaunosieluinen ajatus, mutta luovuttaa ei voi, jos ei muuten, niin esimerkiksi niiden tulevien lapsien vuoksi. Henkilökohtaisia, yksittäisten ihmisten, perheiden, tekoja onkin ympäri maailmaa. Ja se, että ihmiset, jotka voivat saada äänensä kuuluviin, tuovat pienet omakohtaiset teot esille, on tärkeää. Siviilirohkeus siis kunniaan, koska sitä tarvitaan aina vastavirtaan räpiköijiltä. Olen ryydittämässä itseäni muutokseen. Eilen iltapalaksi nautin John Websterin Katastrofin aineksia – perhe öljydieetillä ja aamukahvin (ei reilunkaupan, eikä luomua) kera Colin Beavan Ekovuosi Manhattanilla. Riistokahvia särpiessäni ajattelin, että vielä on matkaa jäljellä, mutta luovuttaa ei saa.