Matalat Kynnykset

Arjesta ja juhlasta.

Tulen ovesta sisään, tilassa tuoksuu korvapuusti, kuulen ihmisten ääniä jostain. Ihan tavallista puheensorinaa, naurua, puhetta. Lähempänä keittiötä korvapuustin herkulliset aromit voimistuvat, vieno pesuaineen tuoksu leijailee jostain. Tavallisia kotoisia tuoksuja siis. Jokainen joka on elänyt muunkinlaisten tuntemusten keskellä, osaa arvostaa ihan tavallisia tuoksuja. Kodinomaisia tai ainakin sellaisia, joita olisi mukava kotonaan tuoksutella. Hassua, että tämä kirjoitus lähti nyt näin aistien kautta liikkeelle, mutta olen tätä arjen ja juhlan yhteiseloa pohdiskellut jo pitkään, ja minulle tämä yhteys näyttäytyy jotenkin kokonaisvaltaisesti. Siihen kuuluu tuoksujen lisäksi tunnelma, se mitä näen ja jopa se mitä pystyn koskemaan. Hyvältä tuntuu katsoa ikkunasta sadetta, kääriytyä lämpimän pehmeään huopaan ja antaa kynttilän valon leikkiä huonekalujen pinnoilla. Ja nuuhkia syksyn omenoiden aivan omanlaista, raikasta aromia. Olen onnekas, koska voin näistä asioista nauttia. Kaikki eivät ole näin onnekkaita ja tänään Asunnottomien Yönä on syytä muistaa tämä.

Arki ei ole juhlaa alvariinsa kenellekään meistä, ja eteenpäin eläessään on väistämätöntä ja tarpeellistakin nöyrtyä elämän edessä. Se taitaa olla kasvun edellytys. Välttämättömyys, joka kyllä joskus tuntuu perin kivuliaalta prosessilta. Mutta nyt tässä hetkessä tai siinä hetkessä kun tuntuu, että tästäkin selvittiin, arki näyttäytyy arvokkaana. On mahtavaa joskus kokea hellävaraista tylsyyttä, ilman jatkuvaa tilanteiden ryöppyä. Olla vaan, kellua hetkessä, antaa ajan kulua omalla painollaan. Kaikella on todella aikansa.

Juhlistimme Kylämajamme ensimmäistä vuotta lokakuun alussa. Saimme nautiskella ihanista tarjoiluista, musiikista, nuorten taitavien voimistelijoiden esityksistä, mutta ennen kaikkea saimme nauttia toistemme seurasta. Ohjelmaa ei ollut kellotettu täyteen, vaan meillä oli niitä hetkiä, joissa meillä oli aikaa kohdata toisiamme. Juhlan ei tarvitsekaan olla sellaista, että jokainen hetki on täynnä säpinää ja touhuamista. Tuntuu, että sitä touhua, juoksemista ja sinkoilua on ihan tarpeeksi muutenkin. Onko kuitenkin niin, että meillä ihmisillä on vaikea sietää sitä ihan tavallista olemista, ehkäpä jopa sitä, että tylsistymme?

Yritän tässä minäkin oppia sietämään tylsistymistä paremmin. Yritän oppia hidastamaan askeleitani, pysähtymään ja olemaan vähemmän kiireisen oloinen. Ja kaikkien tärkein asia on se, että yritän muistaa, etteivät kaikki ole näin onnekkaita. Kaikilla meistä ei ole sitä ylellisyyttä, että voisimme nauttia ihan tavallisesta arjesta ja juhlasta omassa kodissa. Tai sitten se omalta tuntuva turvallinen paikka, jossa voisi hetken hengähtää, ei ole vielä löytynyt. Sytytetään tänään kynttilä kaikille niille, jotka vielä ovat vailla kotia. Muistetaan kuitenkin, että jokaisena päivänä myös tästä päivästä eteenpäin joku jossakin on ilman kotia ja omaa paikkaa. Emme saa unohtaa. Me emme saa kääntää katsetta pois.