Matalat Kynnykset

Luovuudesta ja sen ilmaisemisesta.  

Jostain syystä minulla on ollut kirjahyllyssäni Claes Anderssonin kirja Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja 2005) lukematta jo vuosia. Siitäkin huolimatta, että pidän Anderssonista kovasti, niin sanankäyttäjänä kuin siitä kuvasta, jonka olen humaanista ihmisestä saanut. Pohdiskelin, olisiko taustalla rimakauhu, joka on saanut välttämään juuri tätä kirjaa. Ihailuni kun on kohdistunut juuri Anderssonin tapaan kirjoittaa. Itsekin olen kirjoittanut, ennen tosin aktiivisemmin. Keltanokalle (allekirjoittanut, ent. runotyttö) ajatus ihmisestä, jonka saavutukset ovat ilmeiset, olipa sitten kyse kirjoittamisesta tahi puutarhanhoidosta, saavat aikaan väristyksiä.

Osa omaa luovuuden ilmaisuani on ollut esimerkiksi kirjoittaminen. Elämäni ruuhkavuosina tämä tapa ilmaista itseään on jäänyt vähemmälle ja painottunut erityisesti asiatekstien tuottamiseen. Tähän liittyen olen siten suitsinut, pelkistänyt ja pyrkinyt karsimaan rönsyjä. Opintoihini liittyen olen saanut kehotuksia välttämään liikaa draamaa ja maalailevaa kieltä, koska toden totta kieleni on ollut kovin kaukana tieteellisen kirjoittamisen hyveistä. Toki kaikella on aikansa ja paikkansa – opinnäytteen kieli ei ole korkealentoista kaunokirjallista tekstiä

Itsensä muottiin laittaminen on kuitenkin usein väkivaltainen prosessi, jonka seuraukset eivät välttämättä ole kehuttavia.  Mutta kuten todettu, kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuitenkin pohdin, miten lienee sen paikan löytämisellä, jossa on mahdollista tuoda omaa luovuuttaan esille? Löytyykö jostain tila, paikka, aika sille, että omaa luontoansa voi ilmentää. Toisella se oma luonto on kirjoittaminen, toisella virkkaaminen ja kolmannella vaikkapa erikoisten esineiden kerääminen.

Itsensä muotittaminen syö kuitenkin luovuutta, luo ahtaita lokeroita, joihin tavallisen ihmisen kokoisen on vaikea mahtua. Itsensä ilmaiseminen, jakaminen ja osallisuus ovat osa hyvinvointia. Väittäisin jopa, että merkittävä osa. Itse olen onnekas, koska olen työssä, jossa voin ilmentää luovuuttani ja ympärilläni on ihmisiä, jotka arvostavat ajatuksiani ja joiden kanssa voin vaihtaa ideoita. Saan tuoda esille hetkessä syntyneitä, ei-valmiiksi pureksittuja ajatuksia. Olen siis onnekas, mutta onnekas on myös organisaatio, joka sallii työntekijöilleen tämän. Organisaatioiden vahvuus on ihmisissä ja siinä, että ajatukset syntyvät ja saavat syntyä. Luovuutta on syytä vaalia kaikilla tasoilla – niin yhteiskunnan, yhteisöjen, kuin yksilöidenkin tasolla.

Luovuus asuu pienissä asioissa. Se asuu keskusteluissa, käsityö-, kirjallisuus-, postimerkki-, jne. piireissä. Se asuu lapsen tavassa kohdata asiat uusina, lapsen tavassa nähdä asiat mahdollisuuksina. Lapselle puskasta löytynyt keppi on miekka ja tien reunassa oleva murikka on toivomuskivi. Mihin tämä on kadonnut, tämä tapa nähdä ja ottaa vastaan ympärillä olevat lahjat? Mihin se meissä aikuisissa katoaa? Ja onko sen pakko kadota vai olisiko tätä mahdollista vaalia? Olisiko mahdollista vaalia katsetta, joka näkee asioissa mahdollisuuksia, näkee asiat uudella tavalla ja mieltä, joka on vapaa luovaan ajatteluun?

Paikoilla on myös merkitystä. Tarvitsemme tiloja, kohtaamispaikkoja, yhteisiä jakamisen alueita. Tarvitsemme mielestäni paikkoja, jotka eivät ole liian valmiiksi pureksittuja, joissa voi tuoda omaa itseään näkyväksi, tehdä yhdessä jotakin uutta tai elvyttää vanhaa, hyväksi havaittua. Ja aikaa toteuttaa yhteisöllisyyttä ja olla osallisena. Doreen Massey toteaa kirjassaan Samanaikanen tila (Vastapaino 2008), että ”tila ja aika tuotetaan yhdessä ja ne ovat välttämättömiä toistensa olemassaololle”. Nämä yhteiset tilat eivät poista maailman hätää ja kärsimystä, ne taitavat olla vakioita, mutta yhdessä jakaminen tekee asiat ehkäpä hiukan siedettävimmiksi. Ja sitten se luovuus, sekin voi saada sijansa näissä paikoissa. Yksi tällainen yhteinen jakamisen paikka on asukastalo Kylämaja.